Vyöjärjestelmä

:: Historia
:: Kilpailu
:: Vyöjärjestelmä

Vyöjärjestelmä

Taekwondon vyöjärjestelmä on käytössä, jotta harjoittelijat voivat testata omaa edistymistään lajissa säännöllisin väliajoin. Ilman tavoitteita, joita järjestelmällisesti etenevä vyöportaikko tarjoaa, monen harjoittelu olisi tehottomampaa. Taekwondon vyöjärjestelmässa on kuusi väriä: valkoinen (9 kup), keltainen (8-7 kup), vihreä (6-5 kup), sininen (4-3 kup), punainen (2-1 kup) ja musta (1.-9. dan).

Seuramme tämän hetkiset vyökoevaatimukset ovat nähtävissä täältä, verkkosivujemme seura-osion alla.

Valkoinen vyö on lähtökohta, josta lajin oppiminen alkaa. Valkoisen vyön saa pukea päälleen jokainen, joka aloittaa taekwondon - erityisiä osaamisvaatimuksia ei siis tähän väriin liity.

Keltaisen vyön tulee tuntea taekwondo-tekniikan perusteet niin seisontojen ja liikkumisen kuin käsi- ja jalkatekniikoiden osalta. Myös erilaiset pariharjoitusmuodot ovat käyneet tutuiksi. Keltavöisenä kannattaa harjoitella tiukasti ohjaajan ohjeiden mukaan, koska itsellä ei ole vielä riittävää omakohtaista kokemusta, jonka perusteella voisi muokata tekniikkaa. Kokemuksen ja toistomäärien vähäisyys aiheuttaa myös sen, että tekniikat eivät vielä ole kovin tarkkoja ja tehokkaita.

Vihreän vyön voi suorittaa noin vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen. Tällöin harrastaja voi olla teknisesti jo melko taitava ja tuntea lukumääräisesti paljon tekniikoita. Vihreävöisiä harrastajia voisi kutsua edistyneiksi aloittelijoiksi, jotka kykenevät perusasioiden monipuoliseen suorittamiseen. Usein kuitenkin puuttuu kyky soveltaa opittuja asioita. Tämä tulee näkyviin erityisesti vapaamuotoisissa ottelu- tai itsepuolustusharjoitteissa, joissa pitäisi soveltaa osaamaansa. Usein tekeminen suorastaan pysähtyy, kun harrastaja ei löydä tilanteeseen sopivaa reagointitapaa. Vihreän vyön saavuttaminen onkin merkki siitä, että osaa suorittaa oikein ja tehokkaasti sen, mitä ohjaaja käskee; se ei kuitenkaan takaa, että tekniikat olisivat riittävän automatisoituneita toimiakseen yllättävissä olosuhteissa. Vihreävöiset ovat usein - tai ainakin heidän pitäisi olla - aktiivisia leireilijöitä, jotka näkevät vaivaa hankkiakseen itselleen tietoa, jota juuri sillä hetkellä kehittyäkseen tarvitsevat. Tärkein tavoite tässä vaiheessa on itselle vaikeimpien tekniikoiden ja heikoimpien osa-alueiden hiominen kuntoon sekä harjoitusrutiinin ja -kokemuksen kasvattaminen.

Sinivöisten keskinäisessä osaamisessa voi olla paljonkin eroja, samoin myös harjoitusajat ja -määrät vaihtelevat eri yksilöiden välillä runsaasti. Yhteistä sinivöisille on, että he ovat saavuttaneet riittävän ymmärryksen taekwondon perusasioista voidakseen itsenäisesti kehittää perustekniikkaansa ja opastaa vähemmän harjoitelleita niiden oppimisessa. Harrastaja, joka on jaksanut harjoitella riittävästi saavuttaakseen sinisen vyön, on ylittänyt jo monta karikkoa, joissa useimmat hänen kanssaan samanaikaisesti taekwondon aloittaneet ovat luopuneet leikistä. Taekwondosta on myös muodostunut vakiintunut osa harrastajan elämää: ei ole harvinaista, että omia aikatauluja (niin viikko- kuin vuositasollakin) suunnitellessaan sinivöinen tarkistaa ensin, mitä taekwondon parissa on tarjolla ja päättää sitten muut menonsa. Sinivöisiä on tapana kutsua apuohjaajiksi seuran harjoituksiin, mistä on korvaamatonta hyötyä paitsi ohjausta saaville harjoittelijoille myös apuohjaajille itselleen. Ohjatessaan harrastaja joutuu käymään uudelleen jokaisen taekwondo-tekniikan ja -harjoitteen lävitse ja etsimään tällä kerralla "Miten"-kysymysten lisäksi vastauksia myös "Miksi"-kysymyksiin. Saattaahan ohjatessa tulla eteen tilanne, jossa joutuu perustelemaan oman näkemyksensä. Sinivöisenä olemisen "riski" liittyy toisaalta oppimisen tasannevaiheeseen, joka saattaa yllättää alkuvuosien nopean etenemisen jälkeen. Tästä eteenpäin oppiminen tulee vain harvoin uusien tekniikoiden muodossa; todennäköisemmin oppimista edeltää pitkäkestoinen omakohtainen pohdiskeluvaihe ja tekniikan harjoitteluprosessi. Sinisen vyön harrastajan pitäisikin keskittyä erityisesti harjoittelun laatuun määrän ohella ja käyttää aikaa myös omatoimiseen harjoitteluun. Toinen tyypillinen "sinivöisen riski" on liiallinen luottamus omiin taitoihin, jolloin erehtyy luulemaan, että kaikki olennainen lajista on jo opittu.

Punainen vyö on kokeneen harrastajan väri. Viimeinen värivyö ennen danin saavuttamista on etuoikeus, jonka saavuttaa vain murto-osa alkeiskurssin aloittaneista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö ohjaajat mielellään näkisi enemmänkin punavöisiksi yltäneitä harrastajia, vaan syy löytyy yksinkertaisesti siitä työmäärästä ja omistautumisesta, jota ylimpien kup-asteiden saavuttaminen vaatii. Harrastajat, jotka kantavat yllään punaista vyötä, ovat teknisesti monipuolisen taitavia ja heillä on paljon kokemusta erilaisista ohjaajista ja harjoitustavoista. Tästä syystä heidän ymmärryksensä lajista on monipuolisempi - ja usein avarakatseisempi - kuin vähemmän harjoitelleilla. Täytyy kuitenkin muistaa, että punaisen vyön voi aktiivisella harjoittelulla nopeimmillaan saavuttaa noin kolmessa vuodessa, mikä ei missään nimessä takaa kaikkien tekniikoiden automatisoitumista tai oman persoonallisen kamppailutyylin löytämistä. Opittavaa on siis paljon jäljellä. Painopisteet tulisikin olla toisaalta oman harjoittelumotivaation perustelemisessa - miksi harjoittellaan ja mihin sillä tähdätään - ja toisaalta teknisen perusosaamisen hiomisessa yksityiskohtiaan myöten.

Mustan vyön suorittaminen on luonteva jatke vuosikausia (minimissään 4-5-vuotta) jatkuneelle määrätietoiselle harjoittelulle. Toisaalta siitä voi muodostua kynnys, jonka ylittäminen ei tunnu itselle oikealta valinnalta. Danin suorittamista sietääkin miettiä, sillä mustan vyön kerran suoritettuaan ei ole paluuta entiseen: vaikka palaisi pitkänkin tauon jälkeen harjoituksiin, vyötärölle on edelleen kiedottava se musta vyö, olivatpa taidot ruostuneet tai eivät. Oikealla tavalla ymmärrettynä dan merkitseekin sitä, ettei koskaan lopeta omaa harjoitteluaan, eikä näin ollen päästä tekniikkaansa ruostumaan! Danin myötä yleensä ohjausvastuu seurassa kasvaa, mutta se on normaali osa mustavöisen harrastusta. Danin saamisen onkin sanottu merkitsevän isoveljen tai -sisaren aseman saamista taekwondoperheessä. Koska ohjaaminen verottaa seuratreenien puitteissa tapahtuvan oman harjoittelun määrää, omaehtoisen ja itsenäisen harjoittelun tulisi olla itsestäänselvyys jokaiselle mustavöiselle. Myös eri dan-asteiden keskinäiset erot ovat tosiasia, jota ei pitäisi vähätellä. Ensimmäisen danin harjoittelu ja asema seurassa voi poiketa paljonkin Sabumnim-kokeisiin (4. dan ja ylemmät danit) valmistautuvien harjoittelusta. Samoin mustaa vyötä kantavilla voi olla takanaan hyvin erilainen kokemus lajista riippuen siitä, miten paljon ja millä tavoin kyseinen henkilö on harjoitellut. Ominaisuuksien ja osaamisen yleistäminen harrastajasta toiseen onkin siksi kaikkein vaarallisinta juuri mustavöisten kohdalla. Lopuksi on syytä muistaa, että taekwondo-taidoissa ei voi pysyä paikallaan. Tämä tarkoittaa, että ellei harrastaja mene jatkuvasti eteenpäin, hän taantuu!

(Lähde: http://www.budokwai.fi/taekwondo/)